Ilmastonmuutoksen torjunnan vaatimat toimet ovat mittaluokassaan ennenäkemättömiä. David Wallace-Wells siteeraan kirjassaan Uninhabitable Earth – Life After Warming Amerikkalaista tulevaisuuden tutkijaa Alex Steffeniä ”Kestävä sähköntuotanto ei ole ratkaisu ilmastonmuutokseen. Se on vain helpoin ilmastotoimi mikä meillä on edessä. Vaikeampaa on sähköistää koko yhteiskunta pois fossiilisista polttoaineista. Sitäkin vaikeampaa on muuttaa tuotanto kestävälle tasolle. Sitäkin vaikeampaa on taata ruokaturva ja infrastruktuuri fossiilisten polttoaineiden jälkeisessä yhteiskunnassa. Lisäksi tämän kaiken organisoimiseen tarvitsemme globaalin hallituksen. Kaikkein haastavinta on kuitenkin kuvitella yhteiskunta ja kulttuuri, jossa nämä toimet eivät ole vain saavutettavissa vaan ne tuntuvat myös asioilta, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan”
Ihminen poikkeaa muista eläinlajeista kyvyllään kuvitella tulevaa. Silti me emme vaikuta kykenevän kuvittelemaan riittävän radikaalia ja nopeaa siirtymää kohti kestävää yhteiskuntaa.
Tähän astisia yrityksiä uudelleenkonseptualisoida yhteiskuntia ovat olleet mm. Green New Deal, Donught Economics, ekologinen jälleenrakennus, kiertotalous ja kestävä kehitys. Yhteistä näille tulevaisuuskuville on niiden kokonaisvaltaisuus: ne eivät pidä sisällään vain ympäristökestävyyttä, vaan kaikissa niissä pyritään muokkaamaan yhteiskuntaa myös sosiaalisesti kestävämpään suuntaan. Kestävän maailman luomisen edellytyksenä nähdään etenkin talousjärjestelmän uudistaminen. On myös markkinaliberaaleja tulevaisuusvisioita, joissa uskotaan nykyisen talousjärjestelmän ratkaisevan ilmastonmuutoksen. Osassa tulevaisuuskuvioita nähdään tarve vähintään hintamekanismin muokkaamiselle – usein julkisen haitakkeen eli saastutuksen sisällyttämmistä hintamekanismiin. Degrowth-liike vaatii taas koko talousjärjestelmän uudistamista.
Hyvinvointivaltio ilmastokriisissä
Hyvinvointiyhteiskunta nojaa vahvasti jatkuvaan talouskasvuun. Ilmastonmuutos kuitenkin tekee tulevasta talouskasvusta vähintäänkin epävarmaa, kuten David Wallace-Wells kirjassaan Uninhabitable Earth kertoo.
Hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu visiolle paremmasta tulevaisuudesta aikana, jolloin materiaalisen hyvinvoinnin voitiin olettaa kasvavan sukupolvesta toiseen. Ennen finanssikriisiä myös talouskasvun oletettiin hyödyttävän kaikkia. Ihmisen kekseliäisyys ja taloudellinen yritteliäisyys nähtiin ratkaisevana voimana, jonka edessä ympäristön rajoitteet, diktatuurit, nälänhätä ja sodat kaikkoaisivat. Puhuttiin jopa historian lopusta. Finanssikriisin jälkeinen maailma synkkenevine ilmastoskenaarioineen antaa hyvin erilaisen lähtökohdan tulevaisuuden visioiden luomiseen.
Kuten Panu Pihkala kirjassaan Päin Helvettiä? Ilmastoahdistus ja toivo alleviivaa, toivo on edellytys toiminnalle. Ahdistus ja pelko voivat passivoida. Tulevaisuus näyttää kuitenkin monin puolin toivottomalta. On jopa puhuttu globoskleroosista, globaalista halvauksesta, ilmastonmuutoksen edessä: tarvittavat muutokset ovat niin globaaleja ja radikaaleja, että poliittiset päättäjät lamaantuvat niiden edessä, eikä merkityksellistä edistystä saavuteta.
Mistä siis löytää toiveikkaita tulevaisuuskuvia, joiden avulla tarvittavat muutokset eivät ole vain ymmärrettävissä, vaan myös haluttavia? Mikä tulee hyvinvointivaltio-ajattelun tilalle? Miten pidämme huolen, että nationalistiset ja populistiset liikkeet eivät korvaa globaalille oikeudenmukaisuudelle rakentuvaa visiota tulevaisuudesta?
Elämän mielekkyys on kriisissä, sillä entiset merkityksellisyyden muodot katoavat, kun tulevaisuus on epävarma. Filosofi Samuel Schefflerin mukaan elämän merkitys syntyy juuri ihmislajin ja ihmiskunnan jatkuvuudesta. Ylioppilaslehdessä (4/2019) tiivistetään Schefflerin näkemys seuraavasti: ”Jos olettamus tulevista sukupolvista särkyy, samalla hajoaa usko merkitykselliseen elämään. Yksilölliset elämämme ovat merkityksellisiä vain, jos uskomme ’kollektiiviseen tuonpuoleiseen’”.